Nykyään puhumme paljon siitä, että meidän pitäisi elää pakkauksettomassa maailmassa, kuluttaa itse kasvatettua ruokaa, antaa käytetyille vaatteille uusi elämä, vähentää paperinkulutusta, välttää ruokahävikkiä ja myrkyllisiä pesuaineita jne.
Kun mietin tätä kaikkea lapsuuteni valossa, niin juuri niinhän me – nykyiset viisikymppiset – siellä ”autuaassa” Eestin neuvostotasavallassa 70- ja 80-luvuilla elimme.
Asuessamme Kingissepassa, J. Smuuli -kadun kerrostalon viidennessä kerroksessa, eteisessämme oli suuri laatikko täynnä vanhoja ja kuluneita vaatteita. Sieltä otettiin tarvittaessa riepuja astioiden pesuun, pölyjen pyyhkimiseen, lattioiden pesuun tai vaatteiden paikkaamiseen. Erityisen suuret isän urheilupaidat päätyivät ulkoeteisen pesuun, mikä meidän piti naapurintytön kanssa tehdä vuorotellen. Usein teimme sen yhdessä, koska se oli tietysti hauskempaa. Taloyhtiö – se olimme me, sen rapun lapset!
Kävimme naapurintytön kanssa yhdessä hakemassa myös aitoa lehmänmaitoa. Kävelimme pimeän ja kylmän laitumet poikki kolmen litran maitotonkat molemmissa käsissä heiluen. Saimme joka kerta maistaa lämmintä ja vaahtoavaa maitoa. Jos aitoa lehmänmaitoa ei juuri silloin ollut, meillä heilui verkossa lasisia maitopulloja läheisestä Tooman kaupasta. Veljen tehtävänä oli viedä tyhjät pullot takaisin kauppaan. Ja nimenomaan verkossa, koska muovipusseja ei ollut. Tai jos oli, niitä ei raaskittu käyttää. Kaupassa paperiin käärittiin niin sämpylät, leivät kuin makkarat ja juustotkin. Lihaa ei kaupasta muutenkaan saanut, vaan sitä hankittiin tutun lihakombinaatin työntekijän avulla.
Sanomalehtiäkin perheeseemme tuli. Pääasiallinen lukija oli isä, lähinnä urheilusivujen vuoksi. Vanhat lehdet löysivät käyttöä niin ikkunoiden pesussa kuin vessassakin. Siellä niitä piti ennen käyttöä vähän pehmentää käsien välissä hieromalla 🙂 . Sanomalehti laitettiin myös roskakorin pohjalle, ei mitään muovipussia. Se toimi oikein hyvin, vaikka roskakorin peseminen olikin vähän vaivalloista. Jos lehtiä jäi vielä yli, ne vietiin kellariin, sidottiin nipuiksi ja vietiin kouluun. Pioneereilla, joihin minäkin kuuluin, oli keskinäinen keräyspaperikilpailu.
Ikkunoiden pesu tapahtui miedolla etikkavedellä ja astioiden pesu soodalla. Mökillä ja isoäidin luona kattilat oli helpompi saada puhtaaksi, koska silloin voitiin käyttää puuntuhkaa. Usein pesimme astiat kahdessa pesuvadissa: toisessa oli soodapitoinen pesuvesi ja toisessa huuhteluvesi. Virkkasin käsityötunnilla tiskirätille telineen. Äiti oli tästä lahjasta erityisen iloinen, sillä tiskirätti oli siinä paljon siistimpi laittaa kuivumaan. Puuhellan yläpuolella se kuivui myös todella nopeasti.
Mökillä oli perheessämme tärkeä rooli, sillä siellä olivat kaikki mahdolliset kasvimaat, marjapensaat ja suuri mansikkamaa. Hoidimme niitä yhdessä isovanhempien kanssa, ja siellä kesämme kuluivat. Talvivarastot, kompotit ja hillot päätyivätkin vanhaan maakellariin.
Isovanhemmat kasvattivat myös sikoja, kanoja ja kaniineja – tietysti vapaana ja tuhtien ruokajätteiden voimalla. Kaikki perheemme munankuoret ja kuivuneet leivänkäntyt menivät sinne. Itse kasvatetuista kaniineista isoisä teetti minulle turkin 18-vuotislahjaksi. Hän muuten parkitsi kaniininnahat itse. Ja puu-uunissa paistettu kaniininliha vei kielen mennessään! Turkki on minulla edelleen tallessa ja käytössä. Kunpa vain olisi turkin arvoisia talvia!
Muistan jopa sen, että isoisä keitti itse saippuaa, jolla villavaatteet sai hienosti puhtaiksi.
Suurimman osan vaatteista äiti ompeli minulle ja veljelleni itse, ja niitä käytettiin vaatteen elinkaaren loppuun asti tai annettiin nuoremmille sukulaisille eteenpäin. Pehmeät juhlakengät valmisti tuttu suutari.
Hoidin usein myös sedän lapsia, ja harsokankaisten vaippojen vaihtaminen kuului ”työhön”. Mitä nopeammin lapsi oppi potalle, sitä vähemmän oli vaippojen pesua. Neitoikään tultuani opin myös, miten harsosta ja vanusta valmistetaan ”terveyssiteitä” itse. Käytössä oli myös puuvillaisia nenäliinoja, joiden peseminen oli kyllä melkoinen vaiva, mutta minkäs teit. Arvossaan olivat tietysti sellaiset nenäliinat, joihin oli itse virkattu pitsireunus hienonhienolla langalla.
Hiustenpesu kananmunalla tai leivällä ja huuhtelu nokkosvedellä on myös koettu lapsuudessa. Aika usein kävi myös niin, ettei hanasta tullut lämmintä vettä, jolloin ei auttanut muu kuin opetella karaistumaan. Yhteiset saunomiset ja alasti lumessa juoksemiset tulevat myös lämpiminä muistoina mieleen.
Välillä tämä kaikki tuntui katoavan. On hienoa huomata, että ekoelämä on uusi vanha normaali, ja omat kokemuksemme ovat tarpeen nuorten rohkaisemiseksi. Älä laita muovipussia roskakoriin ja mene kauppaan oman verkkokassin kanssa, sillä niin mekin teimme lapsuudessamme ja niin voi tehdä nytkin – lähes 40 vuotta myöhemmin.
