Eräässä tallinnalaisessa koulussa askartelimme lasten ja isien kanssa viime viikolla lentokoneita. Kaksostytöt nimesivät lentokoneensa Elsaksi ja Elviineksi. Luulin, että ne ovat tyttöjen nimiä, mutta kävi ilmi, että Elsa ja Elviine olivat Viron ensimmäiset naislentäjät. Aloin tutkia asiaa muutamaa päivää myöhemmin ja löysin kiehtovan tarinan Elviine Kalepista, joka todellakin oli yksi ensimmäisistä naislentäjistä. Sanomattoman mielenkiintoisen elämäntarinan omaava tyttö Tallinnan Nõmmelta. Tarina hänestä ilmestyi Kultuur ja Elu -lehdessä 2/2005, ja päätimme tuoda sen myös teille blogissamme.
Mielenkiintoisia lukuhetkiä yhdessä lasten kanssa!
Kultuur ja Elu -lehti 2/2005
TEKSTI: HEIKI RAUDLA
Kun Heiki Raudla tammikuussa 2005 luki Sakalasta Anto Jusken jutun Viron ensimmäisestä naislentäjästä Elviine Kalepista, hän muisti, että jossain kotiarkistossa oli jotain häneen liittyvää. Materiaaleja selaillessa heräsi kiinnostus tutkia asiaa lisää, ja niin syntyi tarina naisesta, joka Virossa tunnettiin nimellä Alviine tai Elviine Kalep (Kaalep), mutta ulkomailla nimellä Elvy Kalep.
Kirkonkirjojen mukaan Alviine (Alwine)-Johanna Kalep (Kaalep) syntyi Pärnumaalla, Torin pitäjässä, Taalin kunnassa 26. kesäkuuta 1899 (vanhaa lukua). Isä Aksel (Axel) Emil (s. 9.3.1875) oli kotoisin Jänedalta ja toimi lukkoseppänä, äiti Joanna (o.s. Liidemann) syntyi Torin pitäjässä 28. huhtikuuta 1879. Aksel ja Joanna avioituivat 6. syyskuuta 1898.
Elvy oli perheen ainoa lapsi. Hänen pitkästä ja monimutkaisesta, legendoja täynnä olevasta elämästään ei ollut helppo löytää tietoja, ja jotkut niistä ovat ristiriitaisia. Lisäksi osa faktoista on peräisin lehdistöstä, ja monessa kohdassa herää kysymys, mikä on totta ja mikä ei.
1971. Vuonna ilmestyi floridalaisessa The Naples Daily News -lehdessä pitkä juttu Elvy Kalepista. Sieltä voi lukea, että hän oli vasta vuoden vanha, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat. Tallinnan Nõmmella Tähe-kadulla asuneet Kristin-nimiset sukulaiset ottivat hänet perheeseensä. Tyttö oli lahjakas, mutta luonteeltaan levoton. Jo pienenä lapsena hän karkasi kotoa lähteäkseen suureen maailmaan. Se ei kuitenkaan onnistunut tuolloin, vaan tyttö saatiin kiinni Baltian rautatieasemalla. Kahdeksanvuotiaana hän harrasti piirtämistä ja karikatyyrien raapustamista. Peruskoulun jälkeen Elvy aloitti opinnot Tallinnan tyttöjen kauppakoulussa. Siellä opettajat huomasivat hänen kiihkeän luonteensa ja lahjakkuutensa ja arvelivat, että tästä tytöstä tultaisiin vielä joskus puhumaan.
Vuonna 1916 Elvy lähetettiin sodan jaloista ensin Narvaan ja sitten Pietariin, mutta siellä hän joutuikin suoraan vallankumouksen melskeisiin. Kalep kuvaili myöhemmin kokemuksiaan vallankumouksesta seuraavasti: ”Olin juuri ylittämässä tädin kanssa Neva-jokea, kun huomasimme vastarannalla jonkinlaista paraatimaista marssia. Saadaksemme paremman näkymän kiipesimme molemmat sillan reunavallille, ja sieltä näimmekin vallankumouksen alun. Sillan päässä velloi suuri, levoton ihmismassa, sotilasrivistöt liikkuivat, aseistetut ratsupoliisit häärivät ja keihäin sekä miekoin varustetut kasakat liikkuivat. Juuri viimeksi mainitut ratsastivat energisesti edestakaisin ja olivat aktiivisimpia järjestyksenpidossa.
Jostain syystä yksi hevonen pillastui, peruutti lyhtypylvästä vasten ja kompastui ratsastajineen maahan. Mies paiskautui katukiveykseen, ja samalla hänen kiväärinsä laukesi. Tuskin tuo vahingonlaukaus oli kajahtanut, kun väkijoukko raivostui sanan varsinaisessa merkityksessä, olettaen ilmeisesti, että ratsastaja ampui kansaa kohti. Sen jälkeen hyökättiin puolipyörryksissä kadulla makaavan miehen kimppuun ja hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi.”
Seuraavana yönä levottomuudet puhkesivat jo laajemmassa mittakaavassa, ja alkoi terrori, raakuus ja nälkä. Koska Elvy sattui olemaan tapahtumien silminnäkijä, hänen täytyi viettää yö poliisin putkassa.
Kului lähes kahdeksan vuotta, ennen kuin Elvy pääsi pois vallankumouksen kourissa riehuvasta Venäjältä.
Aluksi kaikki ne, jotka olivat ilmaisseet halunsa päästä pakoon vallankumousta, komennettiin yön yli eräälle rautatieasemalle. Heitä kertyi sinne yli 20 000. Mutta kului vielä lähes kuukausi, ennen kuin he pääsivät liikkeelle. Evakuointi ei kuitenkaan tapahtunut Viron suuntaan länteen, vaan sen sijaan itään. Yksi syy tähän oli se, että Elvyllä ja hänen kasvatusäitinään toimineella tädillään piti olla veli jossain Vladivostokin suunnalla. Baikaljärven läheisyydessä heitä odottivat suuret vaikeudet. Juna lähetettiin peräti kahdeksan kertaa takaisin tältä alueelta, ja vasta yhdeksännellä kerralla pakolaiset pääsivät jatkamaan matkaansa.
Saavuttuaan lopulta Vladivostokiin selvisi, että heidän sukulaisensa oli lähtenyt sieltä Kiinaan. Vladivostokissa Elvy tutustui venäläiseen kenraaliin, kreivi Slastšoviin. Nuoret rakastuivat, menivät naimisiin ja heille syntyi poika. Kaukoidässä Elvyn onnistui suorittaa paikallinen kauppakoulu. Useiden Siperian kautta Viroon pyrkimisyritysten ja Uralin rajoilta palaamisen jälkeen he päättivät paeta Kiinaan, missä venäläiskenraalilla oli suhteita kiinalaiseen vallanpitäjään Chang Tso-Liniin. Vallankumouksen ja sisällissodan puhjettua perhe pakeni Kiinaan jättäen omaisuutensa taakseen.
Ensimmäinen turvapaikka löytyi Harbinista. Lapsi ei kestänyt puutetta ja kuoli vuoden ikäisenä. Syntyneessä sekasorrossa mies katosi vuotta myöhemmin. Kielitaito kuitenkin pelasti Elvyn, ja hän sai töitä tulkkina. Lahjakkuutensa ja hyvän kielitaitonsa (venäjä, saksa, englanti ja kiina) ansiosta hän sai Mukdenissa (Shenyang) aluksi töitä tulkkina erään brittiläisen kenraalin luona. Kenraalilla oli suuret asevarastot Mukdenissa.
Myös Kiinassa oli puhjennut sisällissota, ja keskenään sotivat kenraalit tarvitsivat aseita. Pohjois-Kiinan hallitsija marsalkka Chang Tso-Lin (1873–1928) näki, että tällainen yksityissihteeri olisi hänelle tarpeellinen. Hänen tarjouksensa ylittivät englantilaisen tarjouksen, ja Elvystä tuli mahtavan marsalkan, ja myöhemmin tämän pojan Chang Hsüeh-liangin eli Zhang Xuelingin (1898 tai 1901–2001) yksityissihteeri.
Elvyä veti kuitenkin jostain syystä ilmailun puoleen. 1924. Vuonna Kiinassa piti tapahtua ensimmäinen lento englantilaisella Bristol Fighter -koneella (yksi ensimmäisen maailmansodan merkittävimmistä sotilaskoneista). Kun kone tuhoutui muutama tunti ennen määrättyä lentoa kiinalaisen pilotin koelennolla, Elvy päätti, että jos lentäminen on vielä noin vaarallista, on viisainta odottaa. Kiinnostustaan ilmailuun ja tekniikkaan hän perusteli myöhemmin sillä, että hän oli vanhempiensa ainoa lapsi ja isä yritti kasvattaa hänestä poikaa, äiti taas tyttöä. Todellisuudessa hän kiinnostui lentämisestä jo Kaukoidässä kauppakoulussa opiskellessaan. Myöhemmin, vuonna 1950, hän perusteli sitä seuraavasti: ”Jotta voisi ottaa täysipainoisesti osaa elämästä ja siitä ajasta, jossa ihminen elää. Tuhansia vuosia ihmiset ovat kaipanneet lentämistä eivätkä ole voineet. Nyt se on yhtäkkiä mahdollista, ja miksipä ei kokeilisi olla mukana.”
Hänen mottonsa tuntui olevan kuin eräs afrikkalainen sananlasku: elämää on otettava suurella lusikalla.
1925. Vuonna Chang Hsüeh-liang lähetti sihteerinsä Eurooppaan lomalle. Mutta Elvy oli saanut tarpeekseen elämästä vinosilmäisten kiinalaisten keskellä. Hän saapui melko monimutkaista reittiä (Sumatran, Italian ja Ranskan kautta) yhdessä tätinsä kanssa lopulta vuonna 1926 Tallinnaan. Hän viipyi jonkin aikaa kasvattivanhempiensa luona ja siirtyi sitten Pariisiin. Pariisissa kaunis ja energinen nainen alkoi opiskella öljyvärimaalausta kuuluisan muotokuvamaalari Aleksander Jakovlevin johdolla, harrasti talvisin Sveitsissä rattikelkkailua (jossa voitti kerran jopa mestaruuden) ja autourheilua.
Kun hän kaksi vuotta myöhemmin vieraili uudelleen kasvattivanhempiensa luona, hän oli ehtinyt luoda jo uuden uran. Hän oli mennyt Pariisissa naimisiin paroni Rolf von Hoeningen-Bergendorffin kanssa ja saanut Itävallan kansalaisuuden. Puoliso oli erittäin rikas ja kansallisuudeltaan luultavasti saksalainen tai itävaltalainen.
Sveitsissä St. Moritzin talvikohteessa kuuluisa hollantilaissyntyinen lentokonesuunnittelija Antony Fokker (1890–1939) näki Elvyn taiturimaisen hiihdon ja suositteli hänelle lentämisen opettelua. (Toisten tietojen mukaan Fokkerin silmä kiinnittyi jo lentotunneilla energiseen ja ahkeraan naisoppilaaseen, jonka rohkeus ja sitkeys miellyttivät häntä). Elvyn opintoja ei häirinnyt edes se, että hän oli talvella 1931 murtanut oikean olkaluunsa kelkkaonnettomuudessa. Fokker antoi osaltaan tytölle intoa lentämiseen ja kohteli häntä lempioppilaanaan, minkä tuloksena jo viiden lentotunnin jälkeen (se oli tuolloin vaadittu minimituntimäärä – H.R.) Elvy suoritti 1. elokuuta 1931 tarvittavat tutkinnot ja sai ensimmäisenä virolaisena naisena ammattilentäjän diplomin (nro 369, hän oli seitsemäs paperit saanut naislentäjä Saksassa). Samaan aikaan hän opiskeli myös lentokoneen moottoreita ja pystyi pian toimimaan vapaasti mekaanikkona. ”Lensin tuolloin Klemm-Mercedesillä (tarkemmin Klemm L2bIIc (D-1132)) ja olisin voinut purkaa ja koota lentokoneeni moottorin vaikka unissani”, Kalep vakuutti eräässä vuonna 1971 annetussa haastattelussa.
Saksassa ollessaan hän suoritti vuonna 1931 lentoja Pohjois-Afrikan, Aasian ja Euroopan ilmatilassa. Hän mainitsi eräässä myöhemmässä haastattelussa: ”Yhtäkkiä kaipuu synnyinmaahan osoittautui niin kutsuvaksi, etten voinut muuta kuin päättää vierailla Virossa.” Saman vuoden elokuussa Elvy Kalep aloitti mekaanikko Valter Mayerin kanssa lennon Klemm-urheilukoneella (koneen nimi tuli suunnittelija-insinööri Hans Klemmin nimestä) reitillä Berliini–Stettin (Szczecin)–Danzig (Gdansk)–Kaunas–Miitavi (Jelgava)–Riika–Tallinna. Jo lennon alussa Stettinin lähellä kone joutui ukkos- ja sadealueelle ja joutui laskeutumaan sinne. Hätälaskuja Kalepille sattui myöhemminkin. Miitavin lähellä hänen kerrotaan eksyneen ukkosmyrskyssä ja joutuneen jälleen tekemään hätälaskun. Laskussa koneen potkuri rikkoutui tällä kertaa. Latvialaiset uteliaat talonpojat olivat hätälaskun jälkeen löytäneet Elvyn istumasta lentokoneen siiven alta peilin ja huulipunan kanssa. Elvyn lentomatkatavarat olivat muutenkin hyvin niukat: hammasharja ja muutama muu välttämätön pikkuesine. Luultavasti tästä syystä eurooppalaiset toimittajat kutsuivat häntä lentäjäksi huulipunalla. Riiasta Tallinnaan hän lensi tunnin ja 50 minuuttia ja saapui Ülemisten lentokentälle 18. elokuuta 1931 kello 18.50. Siellä häntä odottivat vastaanottajat ja toimittajat.
Oma Maa -lehti kirjoitti 20. elokuuta 1931: ”Lentokone oli kaksipaikkainen Klemm-tyyppinen, valmistettu Fordin tehtaalla. Tällaisia koneita voi ohjata molemmilta puolilta. Tällä koneella hän teki lentoharjoituksia Englannissa tunnettujen lentäjien johdolla. Laskeutuessa ohjaajan paikalla istui eräs nuori mies, saksalainen (Valter Mayer – H.R.). Kuuluisaa naislentäjää olivat lentokentällä vastassa ilmailualan vaikuttajat ja joukko ilmavoimien upseereita puolisoineen. Muita siviilejä vastaanotossa oli vähän. Naislentäjälle ojennettiin punaisia kukkia. Rouva Kaalep itse ajoi heti Nõmmelle, missä hänen omaisensa tiettävästi asuivat. Virosta rouva Kaalep aikoo matkustaa Suomeen ja sieltä Brasiliaan suorittaakseen yhdessä jonkun toisen lentäjän kanssa ympärilennon ja mahdollisuuksien mukaan tunkeutuakseen vielä tutkimattomille alueille Brasilian aarniometsissä. Tallinnassa Elvy vieraili kasvattivanhempiensa luona. Lisäksi hän ehti vierailla Viron naisten maanpuolustusjärjestön (Naiskodukaitse) puheenjohtajan Mari Raamotin luona, joka lahjoitti hänelle järjestön merkin, sekä liikenneministerin, puolustusministerin ja suojeluskunnan (Kaitseliit) päällikön luona. 19. elokuuta hän aloitti paluulennon Tallinnasta ehtiäkseen 2. syyskuuta Amsterdamissa laivaan, jolla hänen oli tarkoitus matkustaa Etelä-Amerikkaan. Lähtiessään Kalep oli alakuloinen, sillä tällä kertaa häntä ei ollut saattamassa ihmisjoukko.”
Paluulennolla kotimaan kauneus kiehtoi Elvyä niin paljon, että hän päätti laskeutua Võhman lähellä Sageveren tilan maille (nykyistä Kabalan kunnan aluetta). Lentokoneen laskeutuminen sai koko ympäristön välittömästi kuhisemaan. Võhman taajamasta ja Ollepasta sekä kauempaakin kylistä kävi satoja uteliaita katsomassa harvinaista teräslintua ja sen ohjaajaa. Elvylle näytettiin paikallisia nähtävyyksiä, Võhman vientiteurastamolla hänelle lahjoitettiin savukinkkua ja meijerillä voita. Illalla urheaa naislentäjää kävivät tervehtimässä Pilistveren suojeluskuntaosaston päällikkö, Võhman vapaaehtoisen palokunnan puheenjohtaja, naisten maanpuolustusjärjestön ja muiden sosiaalisten järjestöjen edustajat. Naislentäjä otettiin myös Tõnun tilalla tohtori Hans Männikin perheessä erittäin hyvin vastaan. Yöksi lentokone sijoitettiin heinälatoon, jota suojeluskuntalaiset vartioivat. Tõnun tilan mailta Elvy jatkoi seuraavana aamuna lentoa Riian suuntaan. Tällä kertaa häntä oli saattamassa suuri ihmisjoukko.
Sakalan silloinen toimittaja Arnold Sepp muisteli tätä päivää kirjassaan ”Mu meelen” seuraavasti: ”Seinäpuhelin pirisi ja Võhman piirilääkäri Männik selitti kiihtyneellä äänellä, että kuuluisa naislentäjä Elvy Kalep, joka parhaillaan suorittaa maailmanlentoaan, laskeutui hänen latonsa taakse heinäpellolle. Lentäkääpä paikalle! Viimeisessä lauseessa ei ollut mitään kerskailua, sillä meillä siellä Viljandin lentokentällä oli aina lentovalmiina Klemm-Hirth-yksitasoinen urheilukone ja ystäväni lentäjä Ulrich Brasche asui juuri puolivälissä Sakalan ja lentokentän välillä.
Ilmoitimme heti Braschelle asiasta, joka tietysti innostui valtavasti, ja alle tunti soitosta laskeuduimme mekin Elvy Kalepin koneen viereen Männikin ladon taakse. Oikeastaan Elvyn kone oli jo työnnetty latoon ja tervehtiminen tapahtui ladon ovella. Viljaladossa siivet taitettuna Kalepin kone muistutti nukkuvaa perhosta. Kalep yllätti meidät erinomaisella viron kielellään. Kuin kohtalon ironiana neuvostovallan edustajat rakensivat noille tilan maille vuosina 1940–1941 lentokentän.”
Arnold Sepp muisteli Kalepia monta vuotta myöhemmin vielä Vaba Eesti Sõna -lehdessä: ”Tasan kaksikymmentäviisi vuotta siitä päivästä, jolloin Võhman Männikin ladon taakse laskeutuivat nuo tietyt lentokoneet, astui Miamin Viro-taloon erään tilaisuuden yhteydessä ’tuttu nainen’ entisen virolaisen ilmavoimien miehen, mutta nyt jo pitkään Miamissa asuneen August Mihkin seurassa. Jälkimmäinen alkoi esitellä daamia, mutta katsoimme jo toisiamme silmiin, että mitä tässä enää esittelemään, tuttujahan me olemme. Lämmin tervehtiminen alkoi ja juttua riitti lennoista ja Võhman seudusta. Lentävä daami ei ollut menettänyt mitään nuorekkaasta sarmistaan, eikä myöskään sujuvasta viron kielestään.
Mitä minulle tästä toisesta tapaamisesta ja keskustelusta jäi erityisesti mieleen, oli Elvy Kalepin vauhdikas tarina siitä, kuinka Võhman vientiteurastamon herrat olivat antaneet hänelle lähdössä mukaan suuren savukinkun. Myöhemmin jossain Euroopassa lentävällä Elvyllä oli tullut hieman tiukkaa rahasta ja lentokone oli pitänyt myydä, jotta pääsisi laivalla takaisin Amerikkaan. ’Mutta sitä savukinkua, sitä en olisi myynyt mistään hinnasta!’ daami vakuutti silmät loistaen. ’En raaskinut sitä oikein syödäkään, vaikka nälkä oli kova. Se tuoksui niin ihanasti tutulta virolaiselta maalaistuvalta, että mieluummin menköön jo lentokone kuin se Võhman kinkku. Niin toin kinkun Amerikkaan asti ja vasta täällä se alkoi juhlallisten illanistujaisten myötä hupenemaan luonnollista hupenemistaan, kunnes loppui kai jossain Chicagon suunnalla.’”
Amerikan mantereelle lähtö viivästyi. 1931. Vuonna nuori naislentäjä myi lentokoneensa Shell-öljy-yhtiölle ja matkusti Hollantiin. 1932. Vuonna hän ehtii tutustua Lontoossa helikopterin prototyyppiin eli niin sanottuun autogiroon. 10. toukokuuta 1932 Elvy saapui ”Paris”-höyrylaivalla Ranskasta New Yorkiin.
Amerikassa Elvyn ystäväksi tuli kuuluisa naislentäjä Amelia Earhart (1897–1937), joka oli jo vuonna 1928 lentänyt yhdessä Slim Gordonin ja Wilmar Stultzin kanssa Atlantin yli. Hänen hyväksi tutukseen tuli myös lentäjä Wiley Post (1899–1935), joka menehtyi lento-onnettomuudessa ystävänsä humoristi Will Rogersin kanssa vuonna 1935 Alaskan lähellä. Sukkela-älyisiä aforismeja kirjoittaneen Will Rogersin ajatus: ”Parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu” osoittautui tällä kertaa todeksi hänelle itselleen. Post oli tehnyt ensimmäisen yksinlentonsa maailman ympäri vuonna 1933 ajassa 7 päivää ja 18 tuntia.
21. toukokuuta 1932 New Yorkin Viron Sivistysseuran talolla kunniaillallisella kohtasivat virolaiset maailmanmatkaajat, lentäjä Elvy Kalep ja valtameripurjehtija Ahto Valter veljensä Jariilon kanssa. He olivat jälleen kerran ylittäneet Atlantin. Ehkäpä siellä Elvylle syntyi ajatus ylittää Atlantti lentokoneella. 1932. Vuonna hän teki New Yorkissa vakavia valmisteluja yrittääkseen ensimmäisenä naisena ylittää Atlantin yksin. Kun hänen ystävänsä Earhart vei valmistelunsa salassa päätökseen kolme päivää aikaisemmin ja lensi ensimmäisenä toukokuussa 1932 Atlantin yli 14 tunnissa ja 56 minuutissa, Elvy Kalep päätti, ettei toisena naisena ollut enää järkeä toistaa tätä yritystä. Silti hän liittyi 99 ilmailusta kiinnostuneen naisen joukkoon Amerikassa, jotka olivat vuonna 1929 perustaneet naislentäjien järjestön ”Ninety-Nines” (perustajajäsenten määrän mukaan), jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli Amelia Earhart. Nykyään se on jo kansainvälinen järjestö, johon kuuluu lähes 6 500 naislentäjää 35 maasta ympäri maailmaa.
Kalepilla oli suunnitelmissa suorittaa vielä yksi suuri valtamerilento. 15. elokuuta hänen piti startata yhdessä lentäjä Roger Q. Williamsin (1895–1976) kanssa olympialaisten kunniaksi Los Angelesista Ateenaan. Aluksi hän suunnitteli lentävänsä Viroon, mutta ei löytänyt sponsoreita. Suunnitellusta kohulennosta kirjoittivat kaikki suurimmat amerikkalaiset sanomalehdet, mutta sitten selvisi, että lento peruuntuu. Sen sijaan lehdet ilmoittivat, että Elvy Kalep oli mennyt naimisiin pörssimeklari W. E. Hutton-Millerin kanssa, joka vastusti jyrkästi lentoa.
Virossa luultiin jostain syystä, että Kalep on miljonääri, ja hän alkoi saada avunpyyntökirjeitä. Kirjeet lähetettiin New Yorkin lentokentälle ja ne saapuivat perille. Elvy totesi, että ”tällainen auttaminen on vahingollista, sillä se romuttaa ihmisen moraalisesti. Ihmisen on pärjättävä elämässään itse.” Hän pysyi uskollisena tälle periaatteelle myös silloin, kun tarvitsi myöhemmin itse apua.
Tuohon aikaan lentäminen oli kaikesta huolimatta erittäin vaarallista. Esimerkiksi vuosina 1919–1930 Atlantin ylitysyrityksissä oli kuollut 28 ihmistä. Vuonna 1931 Earhart yritti lentää helikopterilla Amerikan halki, mutta se ei onnistunut. 1937. Vuonna kymmeniä ennätyksiä tehnyt Earhart yritti lentää päiväntasaajaa pitkin maailman ympäri, mutta katosi heinäkuun alussa yhdessä suunnistaja Fred Noonanin kanssa Tyynenmeren yllä. Hänen katoamisestaan on useita legendoja, eikä tarkkaa turmapaikkaa tiedetä. Ennen viimeistä nousuaan Amelia Earhart kirjoitti miehelleen, kustantaja George P. Putnamille seuraavat profeetalliset rivit: ”Ymmärräthän, että tiedän erittäin hyvin, mitä riskeeraan. Teen tämän yksinkertaisesti siksi, että haluan. Myös naisten on yritettävä tehdä jotain sellaista kuin miesten. Ja jos heillä ei onnista, epäonnistunut yritys on haaste muille.”
Elvy Kalepia innoittivat todennäköisesti samat ajatukset.
Lentämisen sijaan Elvy Kalep alkoi pitää luentoja Virosta ja ilmailusta. 1970. lukujen alussa hän muisteli: ”Puhuin amerikkalaisille kaikesta, ja kun he kysyivät, miltä viron kieli kuulostaa, deklamoin siinä tilanteessa aina ’Kui Kungla rahvas kuldsel aal…’ -laulun ensimmäisen säkeistön, joka mielestäni parhaiten kuvaa viron kielen kauneutta. Amerikkalaiset olivat siitä innoissaan.” Luontojen epäsuorana tuloksena syntyi vuonna 1936 hänen ensimmäinen lastenkirjansa ”Air babies” (Ilmavauvat tai Lentolapset – H.R.), jonka päähenkilöinä ovat sisarukset Speedy ja Happy Wings ja jonka hän kuvitti itse. Kirjastaan Elvy Kalep mainitsi myöhemmin, että hän kirjoitti sen tavoitteenaan poistaa nuorten ja erityisesti nuoria jarruttavien vanhempien ennakkoluuloja ja pelkoa lentämistä kohtaan. Hän ei jostain syystä ollut tyytyväinen kirjansa piirroksiin ja purki sopimuksen kustantajan kanssa, kun kaikki 100 000 kirjaa oli myyty loppuun. 1938. Vuonna ilmestyi kirjan toinen painos ja vuonna 2003 kolmas. Kalepin luomat hahmot olivat kuitenkin Amerikassa niin suosittuja, että niiden mukaan valmistettiin Amerikassa jopa tapetteja. Internetistä voi nykyäänkin löytää tarjouksia ja toiveita tämän kirjan hankkimisesta.
Saatesanoissa ystävä Amelia Earhart kirjoitti muun muassa seuraavaa: ”Kun tein äskettäin katsauksen lapsille suunnattuun ilmailukirjallisuuteen, huomasin, että valitettavasti nuorille on kirjoitettu hyvin vähän. Jokainen alalla työskennellyt tietää, että koko väestöstä juuri nuorisoryhmät ovat erittäin tärkeitä, kun kyse on lentokoneista ja lentomatkustamisesta. Toivon, että ’Air Babies’ ja lapset tulevat hyviksi ystäviksi”.
1939. Vuonna alkanut toinen maailmansota lopetti tiettyjen tukien saamisen Euroopasta, samoin avioliitto pörssimeklarin kanssa oli päättynyt, ja koska Englannin julistaessa sodan Saksalle 3. syyskuuta Kalepilla oli lompakossaan vain 57 dollaria, oli alettava etsiä pysyvämpää toimeentuloa. Idea tarjota lapsille jotain, mikä liittyisi ilmailun aikakauteen, oli houkutteleva, ja niin Kalep toi Amerikan lelumarkkinoille Patsie Parachuten (nukke-laskuvarjohyppääjä) – pienen laskuvarjonukke-lelun, joka ilmaan heitettäessä laskeutui kauniisti ja sulavasti maahan.
Tästä alkoi Kalepin uusi toimiala, joka teki hänet tunnetuksi New Yorkissa. Itse hän kommentoi tätä melko vaatimattomasti: ”Keksin hölmöyksiä ja haen niille patentteja ja annan ne teollisuuden harjoittajille tai tuotan niitä itse. Onko maailmassa mihinkään muuhun käytetty enemmän rahaa kuin miellyttäviin hölmöyksiin?”
Suurta tuloa tämä New Yorkin lähellä sijainnut tehdas, jossa työskenteli 60 naista, ei kuitenkaan tuottanut. Koska sodan aikana miehiä ei teollisuuteen saatu, reippaan tehtailijan täytyi itse kantaa raskaita laatikoita. Ylivoimaisen työn vuoksi Kalep sairastui ja lääkäri kielsi häntä nostamasta raskaita paketteja. Lopulta hänen täytyi vuonna 1946 sulkea nukketehdas. Tehtailijan itsensä täytyi puolestaan alkaa parantaa ja kohentaa ylirasittunutta terveyttään. Kaikki ansaittu raha kului sairausvakuutukseen. 1950. Vuoteen mennessä hän oli jälleen toipunut ja keksi uusia asioita, haki niille patentteja ja lähetti ne myyntiin tuhansiin liikkeisiin. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös New Yorkin suurin lasten lelukauppa F. A. O. Schwarz Viidennellä avenuella, jonka yksi näyteikkuna oli täysin dekoroitu Elvy Kalepin uusilla nukeilla, niin sanotuilla Scribbles-nukeilla (töherrysnukke – H.R.), joiden kasvot jokainen lapsi voi itse piirtää ja tarvittaessa muuttaa uudelleen.
Kuinka tämän uuden hittinuken keksintö tapahtui, siitä Kalep kertoi vuonna 1950 seuraavasti: ”Nukketehtaan sulkemisen jälkeen jäljelle jäi lähes 50 000 nuken päätä. Aloin sitten ajankuluksi piirtää niille kasvoja. Kynän lipsahduksen vuoksi aloin pyyhkiä piirrosta pois eräiltä kasvoilta, ja yhtäkkiä päähäni pälkähti idea: miksi en antaisi lasten tehdä sitä itse. Ja nyt he voivat tehdä sen. Nukkea kohden jokainen lapsi saa kaupasta mukaan 5 värikynää, pyyhkimisliinan ja ’oppikirjan’. Näillä välineillä jokainen lapsi voi antaa nukelleen 1 000 eri ilmettä.”
Elvy Kalep on jälleen täydessä luomis- ja työinnossa. Hänen nukkensa ovat suositun Schwarz-liikkeen kevätluettelossa. Hänen elämäntahtinsa on huima, väliin mahtuu haastatteluja sanomalehdille, radiolle ja televisiolle. Energisellä daamilla oli mielessä jo uuden tehtaan perustaminen. Viimeksi mainitusta ei kuitenkaan tullut mitään.
Seuraavina vuosina hänestä kuuluu vähän. Ei ole tiedossa sitäkään, milloin tarkalleen Kalep lopetti lentämisen. Hänen jälkensä eivät kuitenkaan kadonneet lopullisesti.
1971. Vuonna ilmestyi The Arlington News -lehdessä pitkä juttu naislentäjä Elvy Kalepista. Samana vuonna hänestä ilmestyi kirjoitus myös Pedro Krustenin toimesta Vaba Eesti Sõna -lehdessä. Saamme tietää, ettei hän edelleenkään hae apua sosiaalihuollolta, vaan on ylpeä ja riippumaton. Kaliforniassa asuessa vuonna 1960 kävi niin, että tutut antoivat hänelle viisi nahanpalaa, jotka olivat kaikki eri värisiä. He lisäsivät, että hän on neuvokas nainen ja ehkä osaa tehdä niistä jotain. Ehkä vaikka silmälasikoteloita. Elvy laittoi aluksi nahanpalat sängyn alle, sillä silmälasikoteloiden tekeminen ei häntä kiinnostanut. Puoliunessa hänen silmiensä eteen nousi kuitenkin värikäs mosaiikki: meksikolainen, kaktus… Seuraavana aamuna hän sai joltain pahvinpalan ja liimaa, ja yönäky muuttui todellisuudeksi. Kuva miellytti häntä, ja hän päätti alkaa ansaita leipäänsä uudella harrastuksellaan. Hän kehitti taitojaan kokonaisen vuoden ja haki sen jälkeen keksinnölleen patentin.
Vuonna 1967 hänellä ei edelleenkään ollut kotia, hän ajoi ympäri Amerikkaa ja asetti töitään näytteille kalliisiin klubeihin, sillä kokemus osoitti, että ostajia töilleen hän voi löytää vain rikkaiden joukosta. Pedro Krustenin jutusta voi lukea: ”Arlingtonin kirjastossa hänellä ei pyyhkinyt hyvin. Hän peruutti ilmoitetut kurssit, koska niitä kohtaan ei tunnettu kiinnostusta. Keräsimme yhdessä hänen taulunsa lasivitriinistä ja veimme ne ulos, missä hänen farmariautonsa (station-wagon) seisoi. Suuressa autossa oli tilaa istua vain hänelle itselleen. Kaiken muun tilan vei hänen omaisuutensa, joka oli peittojen alla. Pääasiassa tauluja. Hän toi sieltä esiin suuren lohikäärmeen. ’Viides tällainen työni’, hän sanoi. ’Neljä ensimmäistä on kuitenkin löytänyt ostajan. Hinta on kaksi tuhatta dollaria’. Liskojen ja käärmeiden nahanpaloista. Erittäin kauniit värit. Nahat hän tilaa Euroopasta. ’Olen kuin mustalainen’, hän sanoo käynnistäessään autoa. ’Yksinäinen susi’, ajattelin minä, ’ylpeä ja itsenäinen.’”
Heikkenevän terveyden vuoksi hän muutti marraskuussa 1986 asumaan Regency Health Care Centeriin (niin sanottu eläkeläishotelli). Hänellä ei ollut viimeisinä vuosikymmeninä yhteyttä maanmiehiinsä, vaikka pitikin itseään hyvänä virolaisena. Elvy Kalep kuoli Lake Worthissa (Palm Beach, Florida) 15. elokuuta 1989. Hänellä ei ollut Yhdysvalloissa omaisia. Hänet haudattiin yksin, unohdettuna, mutta siinä toivossa, että ehkä kotimaassa Virossa häntä joskus muistettaisiin.
